Luukku 3 - Adele Moonhill

​Toivo

 

Ei enään ikinä. Paiskaan uuden iPhoneni lattiaan ja juoksen huoneeseeni. Luokkalaiseni ovat jälleen aloittaneet kiusaamiseni, tällä kertaa he levittävät juorua minusta luokkani Whatsapp- ryhmässä. Kyyneleet valuvat vuolaina virtoina silmistäni. Kaikista pahinta tässä on, että entinen paras ystäväni on suurin kiusaajani. Ei vain kiinnosta enään.

 

Kaivan hopeanvärisen MacBook Air – tietonkoneeni sängyn alta. Painan käynistysnappia hetken, jonka jälkeen kuulen Applen tutun ja turvallisen avautumisäänen. Kirjoitan salasanani ja pääsen koneen työpöydälle. Etsin monien pikkukuvakkeiden seasta sen minulle tutuimman. Kaksoisklikkaan Star Stablen pikkukuvaketta ja pelin launcheri aukeaa näytölle. Kirjaudun hahmolleni ja avaan pelin.

 

Kyyneleet valuvat edelleen silmistäni ja yritän saada katsettani tarkentumaan. Huuleni kuitenkin vääntyvät pieneen hymyyn, kun nään Evelinan moikkaavan minua clubichatissa. Vastaan hänelle. Pian minulta kysytään miten menee. Mietin hetken mitä vastaisin. Päätän kuitenkin kertoa kiusaamisesta. Ajattelen, että kaikki pitävät minua outona, liian herkkänä tai jotain. Mutta olin väärässä. Kaikki alkavat lohduttamaan minua, ja tunnen pienen toivonkipinän rinnassani. Oloni alkaa helpottua, ja minut pyydetään mukaan jouluvaellukselle. Siirryn kotitallilleni ja vaihdan uuden shireni nopeampaan andalusialaiseen, Promiin. Käyn katsomassa kaapilta jouluisia vaatteita itselleni, ja löydän kuin löydänkin punaisen tonttulakin ja ihan nätin jouluhameen. Promi saa tyytyä mustiin suitsiin, punaisiin pinteleihin ja punaiseen jouluhuopaan. Clubilaiset kyselevät olenko pian valmis, ja suuntaan heidän luokseen.

 

Avaan spotifystä joululaululistani ja laitan sen taustalle soimaan. Lähdemme vaeltamaan Jorvikin lumisissa maisemissa Vanessan johdolla. Kaikki pitävät  hauskaa, juttelevat keskenään ja kaikilla on mukavaa.

 

Nauran pitkään ystävieni kanssa ja olen jo kerennyt unohtaa ärsyttävät luokkalaiseni. Joudun kuitenkin lopettamaan pian vaelluksen jälkeen. Suljen koneeni ja lähden olohuoneeseen. Huomaan puhelimeni lattialla, ja vaikka tiedän sen aiheuttavan vain harmia, otan sen käteeni. Luen luokan ryhmästä pari viestiä. ” Mä oon satavarma et sil ei oo yhtäkää kaverii ees xDD ” ja ” Surkee luuseri, eihän sil oo ketään muit frendei ku sen kone :DDD” . Tuntuu kuin viha alkaisi kihistä sisälläni. Huomaan että NSG:n ryhmään tulee viesti. Ellie kysyy minulta onko kiusaaminen loppunut. Joudun harmikseni vastaamaan kieltävästi. Kerron heille luokkalaisteni viesteistä. Pian monen monta ihmistä kertoo minulle, että he ainakin ovat ystäviäni ja että he välittävät. Tunnen kuinka viha väistyy mielestäni, ja kehoni valtaa lämmin onnen tunne.

 

Illalla avaan ryhmächatin. Viestit siitä, että minulla ei ole ystäviä, ovat vain jatkuneet. Puren huuleeni hermostuneena. Näppäilen viestin hitaasti ja lähetän sen. Kukaan ei hiiskahdakkaan. Tyytyväisenä suljen puhelimeni.

 

” Ehkä mun ystävät on mulle tuttuja tietonkoneen kautta, mutta ne silti välittää musta enemmän ku te. Ja sitä paitsi, ne kaikki on tukenu mua niin paljon, että te  ette ees vois uskoo sitä.  Mun mielestä ei oo väliä, onks ne irl frendei, vai tunteeks ne netistä. Pää asia, et ne on oikeita ystäviä. Ja kaikki NSG:stä on mun ystäviä. Todellisia, parhaita ystäviä, ja se riittää. ”

 

Enään 21 päivää jouluun. Ja aion viettää joka ikisen ystävieni kanssa. Tai, no ainakin osan. Mutta silti, oikeiden ystävien kanssa joulun odotus on paljon mukavampaa. Ehkä alan taas pitämään joulusta.