Bannerikisan ja novellikisan "tulokset"

Hellurei,

Siirsin tämän postauksen julkaisua ihan liikaa, sillä en vaan yksinkertaisesti tiennyt mitä kirjottaa. Noh, aloitetaan vaikka siitä, että tällaiset kisat eivät ilmeisesti ole kovin suosittuja.

Novellikisaan tuli vain yksi osallistuja ja bannerikisaan kaksi, joista toinen banneri oli valitettavasti liian pieni julkaistavaksi.
Jatkossa tehdään varmaankin niin, että bannereita voi lähetellä minulle milloin vaan ja julkaisen kaikki sääntöjen mukaan tehdyt. Lisäksi banneri on julki kuukauden sijaan kaksi kuukautta. Teen postauksen aiheesta joskus lähitulevaisuudessa, tällä hetkellä pää lyö tyhjää, enkä keksi mitä kirjoittaa :D.


Aloitetaan ensin siitä bannerikisasta

Maya Mooseyard

Vanessa Searock

Kuten jo aiemmin sanoin, Vanessan banneri on valitettavasti liian kapea blogissa käytettäväksi. Mayan banneri siis saa koristaa blogin yleisilmettä seuraavat kaksi kuukautta, katsotaan sitten mitä tehdään.
Vanessa teki clubille myös Powerpointilla esityksen. Kokosin sivut yhteen ja ajattelin julkaista sen täälläkin



Sitten siihen novellikisaan. Ellie Winterforest oli ainoa, joka osallistui novellikisaan, joten luonnollisestikin hänet kruunataan novellikisan voittajaksi.
Novelli oli sopivan pituinen, ei liian pitkä tai lyhyt. Pidin tarinasta, siinä tuli hyvin esille clubin rento tunnelma. Loppua kohden tarina alkoi edetä turhan nopeaa, mutta se on ihan ymmärrettävää, sillä novellinhan ei mikään pitkä sepustus kuulu ollakaan. Bongasin novellista myös pari kieliopillista virhettä, mutta se nyt on vaan sivuseikka. Minulle tuli ainakin tarinaa lukiessa hyvä mieli :). Voih, olisipa tähän kisaan olisi ollut enemmän osallistujia.
Nyt kuitenkin se itse novelli.

NSG-vaelluksella
Istuin Wildfiren selässä ja vedin ohjista minkä kerkesin. Kyseinen hevonen oli ryöstäytynyt taas käsistäni ja koetin hidastaa sitä täysin voimin. Täplikäs Jorvikinpuoliverinen oli kuitenkin päättänyt, että on nelistämisen aika, ja se kiitolaukkasi Steven farmia kohti energiaa puhkuen. Viiman suhina kuului korvissani, kun viiletimme hurjaa vauhtia eteenpäin. Pian viuhahdimmekin itse Steven ohi ja mies tuijotti peräämme niin hölmistyneenä, että tuttu viljankorsikin tippui tämän suusta.
- Wildfire, Pysähdy! Sanoin että pysähdy! yritin komentaa tottelematonta otusta, kun kentän aita tuli uhkaavasti lähemmäksi. Totesin kiusakseni ettemme pystyisi enää mitenkään estämään törmäystä ja laitoin silmät kiinni odottaen iskua. Ihme kyllä en tuntenut jysähdystä. Kun avasin silmäni huomasin lentäväni ilmassa. Rääkäisin ja viuhdoin käsilläni typerästi, ennen kuin tömähdin hiekka pöllyten selälleni kentälle. Hetkellisestä hämmennyksestä toivuttuani yskin hieman, nousin kipeää selkää kiroten istuvalleni ja katsoin ylös. Huomasin Even edessäni tuijottamassa minua puoliksi huolissaan ja puoliksi huvittuneena, auttavaa kättä tarjoten. - Oletko Hilleri okei? hän kysyi hymyillen, kun hän veti minut seisaalleni. - Joo, eipä tässä mitään, virnistin ja pyyhin enimpiä pölyjä mustista farkuistani. Katselin ympärilleni ja totesin tuijottavani monia tuttuja NSG-klubilaisten kasvoja. Pirskatti. Saisin kuulla tästä putoamisesta vielä pitkään. - Mikä ilmalento! Hilleri onkin näköjään oikeasti haukka, Vanu nauroi vitivalkoisen arabinsa Snowprincessin selästä. Minusta tuntui, että hän ratsasti kyseisellä hevosella melkeinpä aina. - Kakkua! Supi huudahti. Hän istui Silverwarrior nimisen ponin selässä. Tamma taisi alkaa jo olla vähän pieni hänelle, mutta se ei tyttöä tuntunut paljon häiritsevän. Käänsin päätäni kuullessani kavion kopsutusta. Sabu oli näköjään saanut villin oriini kiinni ja talutti Wildin luokseni. - Oletko vielä tulossa sille vaellukselle? Sabu kysyi ojentaessaan Wildin ohjat minulle. Ori pärskähti minulle ilkikurisesti ja alkoi hamuta mustia hiuksiani ikään kuin anteeksipyyntönä. Näin kuitenkin pöhkön hevoseni ilkikurisista silmistä, ettei se ollut tippaakaan harmissaan minun satulasta heittämisestä. - Tottakai. Osuiko Wild siihen aitaan? vastasin ja katselin arvioiden Wildfireä. Se ei ainakaan vaikuttanut yhtään vahingoittuneelta. - Ei hätää, hullu heposi ei ole saanut naarmun naarmuakaan, Supi sanoi leikkisästi, - ollaanko me jo menossa sinne vaellukselle? Me ollaan taas 10 minuuttia myöhässä aikataulusta. - Joo, me lähetään heti, Sabu sanoi nousten hevosensa selkään. Samoin Eve kiipesi ratsaille.
Sabu lähti rauhallista ravia kentän porttia kohti ja pian kaikki seurasivat perässä kuin mikäkin lehmälauma. - Voidaanko poiketa jossain vaiheessa kahvilassa? En nimittäin jaksa leipoa itse putoamiskakkua, Kysäisin Edessäni kulkevalta Sabulta. -Mikäs siinä. Me kuljetaan joka tapauksessa Valedalen poikki, joten siinä samalla voidaan vaikka käydä pikaisesti, Sabu vastasi iloisesti.
- Huijausta, Supi sanoi mukamas loukkaantuneena minulle, - Se pitää leipoa itse! - Joko näin tai ei ollenkaan, kiristin näsäviisaasti virnuillen. Minulla ja Supilla oli usein tapana yrittää servata toisemme. - Okei, pidän suuni tukossa, Supi myöntyi hymähtäen. Huomasin, että vaellusryhmä saapui jo Hollow Woodiin, vaikka kuljimmekin aika verkkaisesti. Kaikki rupattelivat iloisesti kuka mistäkin ja tunnelma oli muutenkin rattoisa. Kuulin linnun viserrystä ja tuulen kahinaa puiden latvoissa. Auringon säteet häilyivät kauniisti puiden oksien välistä siivilöityen hiekkaiselle metsätielle. Oi, miten ihana kevätpäivä... -Hilleri, herätys, kuulin pian Even nauravan melkein korvani juurelta. Hätkähdin haaveistani ja käänsin päätäni ääntä kohti. Evelina ratsasti ihan vieressäni punarautiaalla porkkiksellaan. - Häh, mitä häh, mongersin nolostuneena, - sanoitko jotain? - Kysyin, että mistä olet ostanut tuon satulan. Se on tosi kiva, Eve vastasi ja viittasi värikkääseen satulaani. - En ole ostanut sitä mistään. Sain sen Barneylta, vastasin hymyillen. - Täh? Ihan ilmaiseksiko? Eve ällisteli. - Se oli palkintona, kun etsin Barneyn piilottamat munat, selitin. - Jaa jaa, Supi liittyi keskusteluumme omituinen hymy kasvoillaan. - LOL Supi, PÄÄSIÄISmunat, korjasin Supin ajatukset naamapalmun kera. Kaikki kuuloetäisyydellä purskahtivat naurunräkätykseen. - Jos maltatte, niin nyt olisi sitten sen Hillerin tarjoaman kakun aika, Sabu ilmoitti jonkin ajan päästä.

Hoksasin hämmästyksekseni, että olimme jo Valedalessa. Aika tuntui kuluvan tosi nopeaa. Kaikki laskeutuivat selästä melkein yhtä aikaa ja kipittivät kahvilaan. Valtasimme vapaan pöydän ja huikkasimme tarjoilijan paikalle. Ostin ison kakun koko porukalle viimeisillä Jorvikin shillingeilläni ja pian ahmimmekin jo makeaa mansikkatäytekakkua minkä kerkesimme. - Nam, miten hyvää, Vanu totesi kakkua suussa. - Hilleri ei olisi mitenkään osannut tehdä yhtä hyvää. Onneksi tulimme tänne syömään, Supi kiusasi jälleen minua. - Hah-hah, paraskin sanomaan, virnistelin takaisin, - muistatko kun käräytit oikein kunnolla ne - - Hys, et kerro kellekään, Supi keskeytti minut mulkaisten leikillään. - Minulle voi kyllä kertoa, Vanu sanoi naurahtaen.
Matka jatkui: koko konkkaronkka tallusteli sillan yli ja käänsi kulkusuuntansa Valedale-järveä kohti. Porukka ei ollut syömisenkään jälkeen hiljentynyt tippaakaan, vaan päinvastoin pälpättivät toistensa päälle kuin papupata. Naurua, outoja puheenaiheita, hupsuja tokaisuja, leikkimielistä toisten herjaamista ja hymyjä. Iloisemmaksi ei voisi tunnelma muuttua, kun kaikilla klubilaisilla oli hauskaa yhdessä. Parempaa porukkaa sai hakea.